Maailman metsäpäivä – ajankohtaisempi kuin koskaan

Viikon kuluttua 21.3.2023 vietetään Maailman metsäpäivää, joka on toiminut YK-päivänä vuodesta 2013 lähtien.

Metsät koskettavat meitä tavalla tai toisella. Luontokato, ilmastonmuutos, poliittiset vaikutukset ja taloudelliset intressit kohdistavat metsiimme ennennäkemättömän laajaa painetta ja keskustelua siitä, miltä metsämme tulisi näyttää ja miten niitä voidaan käyttää. Asian käsitteleminen noin 5000 merkin blogikirjoituksessa on mahdotonta, jonka vuoksi aion rajata blogia omaan työhöni, nimittäin metsäisten elinympäristöjen hoitoon Helmi-elinympäristöohjelmassa.

YK:n biodiversiteettisopimuksen COP15 -kokouksessa Montrealissa, päästiin joulukuussa sopuun tavoitteesta suojella 30 % maailman meri- ja maapinta-alasta. Tämä ei toki takaa, että luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen pysähtyisi ja palautuisi, vaan suojeltavien alueiden laatu tulee myös mahdollistaa tätä.

Etenkin metsien ennallistaminen sai viime syksynä laajaa huomiota, kun EU:n ennallistamisasetuksesta käytiin kiivastakin keskustelua julkisuudessa ja eduskunnassa. Iltapäivälehdet täyttyivät aiheeseen liittyvistä artikkeleista, kuten mitä (metsien) ennallistaminen tarkoittaa. Avaan nyt tätä käsitettä niille, jotka eivät lukeneet kyseisiä artikkeleita.

Viljelty mäntymetsä primäärisukkessiometsävyöhykkeellä Luodon saaristossa. Kuva: Robin Ramstedt.

Metsien ennallistaminen

Metsäisten elinympäristöjen hoidossa, tai tuttavallisemmin metsäteemassa, pyritään ennallistamaan uhanlaisia metsäisiä luontotyyppejä, joiden ominaispiirteet ovat häviämässä. Ominaispiirteiden menettäminen laskee luontotyyppien edustavuutta ja monimuotoisuutta, joita pyritään palauttamaan ennallistamistoimenpiteillä.

Etelä-Pohjanmaan ELY-keskuksessa ennallistamistoimenpiteitä kohdistetaan maankohoamisrannikon luonnontilaisten primäärisukkessiometsien kehityssarjoihin sekä lehtoihin. Ensiksi mainittua nimihirviötä kutsun jatkossa primäärisukkessiometsäksi. Primäärisukkessiometsää löytyy globaalista näkökulmasta ainoastaan Itämeren maankohoamisen vaikutusalueelta, minkä johdosta kyseistä luontotyyppiä on erityisen tärkeätä säilyttää.

Lehdot ovat vielä primäärisukkessiometsiäkin uhanalaisempia, sillä niiden osuus koko Suomen metsämaan pintalasta on vain noin 1 %. Lisäksi lehdot sijoittuvat yleensä vesistöjen äärelle, missä ihmispaine ja rakentaminen on yleensä huomattavaa.

Tavallisin syy primäärisukkessiometsän edustavuuden heikkenemiseen on metsien viljely tai muut metsätaloustoimet, sillä luontotyypin edustavuus on kytkeytynyt koskemattomiin kehityssarjoihin.

Primäärisukkessiometsän kehityssarjat alkavat rannanläheisistä pensaikoista ja lehtometsistä muuttuen kehityksen edetessä karummiksi havumetsiksi. Maankohoamisen ja ajan myötä maaperä muuttuu havumetsävyöhykkeelle ominaiseksi happamaksi podsolimaaksi, jolloin metsää ei enää luokitella primäärisukkessiometsäksi. Tähän prosessiin menee reilu 1000 vuotta.

Metsähallitus on suorittanut pienaukotuksia ja puiden kaulaamista Luodon saaristossa.
Kuvat: Robin Ramstedt.

Lehtoja uhkaa sen sijaan luontainen kuusettuminen. Vaikka kuusi onkin lehtojen yleisin puulaji, liika kuusettuminen uhkaa lehtojen multaisia ruskomaita hapettamalla näitä ja heikentää  näin ollen lehtipuiden kasvumahdollisuuksia.

Rehevää lehtokasvillisuutta Pitkämönluoman Natura 2000 -alueella. Kuva: Hanna Gulin.

Kuusivaltainen metsäalue Pitkämönluomassa. Kuva: Hanna Gulin.

Metsäteemassa toimenpiteet sijoittuvat ensisijaisesti Natura 2000 -alueille ja yksityisille luonnonsuojelualueille. Näin ollen voidaan varmistaa, että toimenpiteet vaikuttavat alueen luontoon myös jatkossa, kun metsätaloustoimet eivät pääsääntöisesti ole mahdollisia. Metsäteemassa on kuitenkin mahdollista toteuttaa toimenpiteitä myös suojelemattomille kohteille. Tämä on välttämätöntä, jotta uhanalaisten metsäluontotyyppien ja -lajien negatiivista kehitystä olisi realistista muuttaa.

Pääasialliset toimenpiteet joilla lisätään yllä mainittujen luontotyyppien edustavuutta ja monimuotoisuutta on viljeltyjen metsien hakkuut (joko pienaukotuksina tai laajempina hakkuina) ja kuusien poistaminen. Näillä toimilla edistetään metsien luontaista kehitystä tai tiettyjen puulajien kasvumahdollisuuksia. Suuri syy metsäluontomme köyhtymiseen on lahopuuston vähyys, joka on elintärkeä monille lajeille. Kaatamalla eri lajisia ja ikäisiä puita sekä kaulaamalla näitä, muodostetaan erirakenteista maa- ja pystylahopuuta, mikä palvelee mahdollisen suurta lajijoukkoa lyhyemmällä ja pidemmällä aikajänteellä.

Esimerkillinen pystylahopuu kääpineen. Kuva: Robin Ramstedt.

Vaikka metsät ovatkin monimuotoisesti tärkeitä, nämä muodostavat vaan osan koko luonnon monimuotoisuudesta. Tästä johtuen eri Helmi-teemojen kohteet toimenpiteineen pyritään yhdistämään isoimmiksi kokonaisuuksiksi uusilla Helmi-alueilla, jolloin kohteiden kytkeytyvyys tukee luonnon monimuotoisuuden elpymistä tehokkaammin.

Robin Ramstedt
Luonnonsuojelun asiantuntija ja metsäteema vastaava
Etelä-Pohjanmaan ELY-keskus

HELMI-tiimi kävi yhteistyökumppanin kanssa maastokäynnillä

Etelä-Pohjanmaan ELY-keskuksen luonnonsuojeluyksikön HELMI-tiimi teki maastokäynnin Vanhaan Vaasaan. Päivä alkoi tutustumisella Hovioikeuden metsään, jonka Vaasan kaupunki on suojellut Suomi 100 -tekona. Hovioikeuden metsässä on suunniteltu ja toteutettu HELMI-elinympäristöohjelman puitteissa perinnebiotooppien kunnostustoimia alueelta löytyville vanhoille laidunlaikuille, jotka ovat jäänteitä alueella aikoinaan ennen Vaasan paloa sijainneesta asutuksesta. Aamupäivä kului kohteessa joutuisasti paikallisoppaana toimineen luonnonsuojeluyksikön lintuvesikoordinaattori Olli Aution kerratessa alueen historiaa, sekä harvinaista kasvilajistoa. Metsässä pidetyn kahvitauon yhteydessä päästiin yllättäen kuuntelemaan pyyn viheltelyä, joka oli myös paikallisoppaallemme ensimmäinen pyyhavainto kyseisessä paikassa. Pohdittavaksi jäi, onko suojelulla ollut vaikutusta pyiden ilmestymiseen kohteelle, vai selittyneekö se ajallisella vaihtelulla ja lajille suotuisalla kesällä. Vielä ennen lounasta kävimme tutustumassa Linnanvalleilla harvinaisen keltakynsimön (Draba nemorosa) esiintymään, joka Suomessa on muinaistulokas ja suosii kyseisenlaisia hyvin vanhoja kulttuuriympäristöjä. Lajista on eniten havaintoja etelärannikon viikinkien vanhan idäntien varrelta Uudeltamaalta Kymenlaaksoon (Laji.fi).

Pitkospuut vievät Risön lintutornille.

Iltapäiväksi seuraamme liittyi Metsähallituksen Luontopalveluiden luonnonsuojelutiimiläisiä, joiden kanssa tutustuimme Metsähallituksen isännöimään Risön metsä- ja merenrantakokonaisuuteen. Alue on ennen valtiolle siirtymistään toiminut paikallisen maa- ja metsätalousoppilaitoksen (nyk. Yrkesakademin) opetuskohteena, ja voikin todeta alueen olleen metsätalousmielessä erittäin huolella hoidettu. Alueen kunnostussuunnittelusta ja luonnonsuojelullisista hoitotoimista ryhmää valistivat Jouni Elonen ja Carina Järvinen Metsähallituksesta. Risö oli ensimmäisiä alueita Vaasan seudulla, jolla metsä- ja suoluonnon ennallistamistoimenpiteitä tehtiin. Toimenpiteitä aikoinaan suunnitelleen Elosen johdolla oli antoisaa tutustua kohteisiin, kun opas kuvaili lähtötilannetta sekä suunnitteluprosessia. Pääsimme tutustumaan moniin mielenkiintoisiin alueella tehtyihin hoitotoimiin, ja yhdessä voitiin todeta valittujen ennallistamistoimenpiteiden olleen oikeita. Risössä on tukittu ojia korpikuvioilla, jolla puustoisen suon vesitaloutta pyritään palauttamaan luonnontilaisemmaksi niillä esiintyvän tyyppi- ja uhanalaislajiston elinolojen parantamiseksi. Alueella on myös hakattu/poistettu ja kaulattu liian rehevälle kasvualustalle istutettuja mäntyjä ja suosittu lehtipuita ja kuusia kyseisten kohteiden luonnontilan edistämiseksi.

Merensalmi on maankohoamisen ja rehevöitymisen myötä kasvanut umpeen ja ruovikoitunut.

Metsästä matkamme jatkui vielä Risön lintutornille. Polku lintutornille kulkee pitkoksilla keskellä korkeaa ruovikkoa. Alueella ennen sijainnut merensalmi on maankohoamisen ja rehevöitymisen myötä kasvanut umpeen ja ruovikoitunut. Avoimet merenrantaniityt ovat monille lajeille, erityisesti linnustolle, hyvin tärkeitä, ja niiden kokonaispinta-ala on laskenut jyrkästi perinteisten maankäyttömuotojen hävittyä rannikolta. Ennen yleinen rantalaidunnus piti ranta-alueet matalakasvuisina ja avoimina, ja niistä elinympäristöistä riippuvaiset lajit ovat harvinaistuneet elintilan hävitessä. Sen takia aluetta hoidetaan lintuvesiteeman kohteena perinteistä maankäyttöä myötäilevin menetelmin, vaikkei kyseisellä alueella varsinaista laidunhistoriaa olekaan. Ensimmäisenä hoitotoimena se niitetään, ja jatkohoitajiksi alueelle pyritään saamaan nautakarja laiduntamaan ruovikon edelleen taannuttamiseksi, jolloin matalampikasvuinen varsinainen niittykasvillisuus saa mahdollisuuden kehittyä.         

Kahvitauolla ELY-keskuksen väkeä yhdessä Metsähallituksen Luontopalveluiden luonnonsuojelutiimiläisten kanssa.

Lintutornin nuotiopaikalla joimme vielä iltapäiväkahvit ja keskustelimme tulevaan HELMI-yhteistoimintaryhmän perustamiskokoukseen valmistautumisesta. Lisäksi keskustelua käytiin organisaatioiden välisestä yhteistyöstä sekä tulevan vuoden Helmi-töiden resursseista ja painotuksista. Kaiken kaikkiaan maastopäivä oli erittäin antoisa, ja vertaisoppiminen sekä ongelmien läpikäynti kollegoiden kanssa hedelmällistä. Tästä on hyvä jatkaa kohti talvea ja tulevien kohteiden hoitosuunnittelua.

Lue lisää HELMI-elinympäristöohjelmasta (www.ym.fi)

Jussi-Tapio Roininen
Luonnonsuojelun asiantuntija
Etelä-Pohjanmaan ELY-keskus

Kättemme jäljet perinnebiotoopeissa

Perinnebiotooppi on laaja termi monimuotoiselle joukolle luontotyyppejä. Perinteisen karjatalouden ja niiton muovaamat niityt, haat ja metsälaitumet ovat ainutlaatuinen osa maaseutumme ja niiden lajirikkaus hakee vertaistaan. Siinä missä lukematon määrä lajistoa tarvitsee koskematonta luontoa, perinnebiotooppien lajiston selviytymisen kannalta ihmisen toiminta on erottamaton osa kokonaisuutta. Valtaosa perinnebiotoopeistamme on ajautunut ahdinkoon hoidon päätyttyä ja lajisto on uhanalaistunut hälyttävällä vauhdilla. Tähän valtaisaan haasteeseen pureutuu valtakunnallinen Helmi-elinympäristöohjelma.

Helmi-ohjelma on mahdollistanut perinnebiotooppien inventoinnin Etelä-Pohjanmaan ELY-keskuksen toimialueella jo vuodesta 2018 lähtien. Inventoinneista saatuihin tietoihin pohjaten on siirrytty perinnebiotooppien kunnostussuunnitteluun ja -toimenpiteisiin. Kolmen maakunnan alueella, rannikolta sisämaahan, on tänä vuonna ollut työn alla huikeat yli 30 kunnostuskohdetta!

Ruotsalon haka ennen kunnostusta.

Kunnostussuunnittelu ja toteutus on yhteistyötä

Kunnostussuunnittelun aloittamiseen on erilaisia lähtökohtia. ELY-keskuksen perinnebiotooppiasiantuntija voi tehdä aloitteen maanomistajien suuntaan tai kiinnostus voi lähteä maanomistajalta itseltään. Kun yhteisymmärrys tavoitteista saavutetaan, muodostuu hyvä pohja suunnittelulle. Asiantuntija laatii suunnitelman käytännön toimien toteuttamiseksi ja hankkii materiaalit sekä urakoitsijat. Jokainen kohde on omanlaisensa ja suunnitteluprosessissa ilmi tulevat haasteet vaativat usein tapauskohtaista pohdintaa. Kaiken keskiössä on toimiva ja avoin vuoropuhelu kaikkien tahojen kesken, jolloin luonnonsuojelullinen näkemys, käytännön ratkaisut ja maanomistajien toiveet kohtaavat mahdollisimman hyvin.

Yleisimmät Helmi-tuella rahoitettavat kunnostustoimenpiteet perinnebiotoopeilla ovat raivaaminen ja aitaaminen. Raivaukset saattavat vaatia tekijältään totutusta poikkeavia menetelmiä ja uuden tiedon omaksumista. Tässä apuna on asiantuntijan työnohjaus. Aitalinjakin kulkee usein varsin poikkeavissa maastonmuodoissa. Kun alkupanostus on saatu kunnialla taputeltua, jatkon kannalta avainasemassa on hoitoon pitkäjänteisesti sitoutunut laidunnustaho. Kunnostetuille perinnebiotoopeille koittaa aivan erityinen juhlapäivä, kun laiduneläimet palaavat alueelle, usein vuosikymmenien tauon jälkeen.

Ruotsalon haka kunnostuksen jälkeen.

Kunnostuksesta jatkuvaan hoitoon

Perinnebiotoopin jatkohoidon rahoitukseen on mahdollista hakea ympäristösopimusta, jota hallinnoi ELY-keskuksen maaseutuyksikkö. Perinnebiotooppiasiantuntija pyrkii varmistamaan, että hoitotaholla on jatkoa varten tarpeelliset tiedot, jolloin siirtymä jatkuvaan hoitoon on sujuva. Jatkossa neuvonnallista apua voidaan tarvita esimerkiksi laidunpaineen säätämiseen tai uhanalaisten lajien erityisvaatimuksiin. Seuranta ja yhteydenpito asiantuntijoihin kunnostuksen jälkeen auttavat entuudestaan kartuttamaan tietotaitoa prosessista kokonaisuudessaan. Siksi toivomme, että ELY-keskuksen asiantuntijaan voi aina helposti ja matalalla kynnyksellä ottaa yhteyttä.

Kaikkien osapuolten kannalta on tärkeää ymmärtää, että pitkään hoidotta olleilla perinnebiotoopeilla hoitotasapainon löytyminen vie aikaa ja sisältää myös kaikki inhimillisen elämän tuomat haasteet. Pitäisi olla riittävät raamit ajatella ensimmäistä kesää ja viittä vuotta pidemmälle, aina vuosikymmenien päähän. Oikotietä ei ole, sillä vain kärsivällinen ja pitkäjänteinen työ tuottaa tulosta, kun on kyse luonnon monimuotoisuuden elpymisestä. Huolellinen kunnostustyö luo hyvän pohjan jatkolle.

Helmi-ohjelma jatkuu vuoteen 2030 saakka. Lisätietoja ohjelman toteutuksesta Etelä-Pohjanmaalla voi lukea täältä.

Mira Lukkarila
Luonnonsuojeluasiantuntija
Etelä-Pohjanmaan ELY-keskus

Nykyaikaista soiden ennallistamista

Se, kun ojia syntyy ja täyttyy, ei ole enää vain hikistä työtä lapio kädessä. Ajat muuttuvat ja joku voisi ajatella, että täähän on aika sivistynyttä hommaa. Pääasiassahan luontoa pyritään hyödyttämään istumalla varsin kaukana siitä luonnosta, klikkaillen läpi paikkatietoaineistoja ja sovittaen maanpintamallia kohteille, joilla ei juuri sitä korkeusvaihtelua edes ole.

Nää maanmuodot on tässä meidän toiminnassa varsin tärkeitä. Vesi kun tuppaa asettumaan tietylle tasolle maaperässä, niin täytyy olla aika tarkka tieto siitä, mihin asti sitä vettä tulee todellisuudessa. Ja se meidän homma, on kuivuneille soille luontaisesti kuuluvan, veden palauttamista. Ei johdeta mistään kovin kaukaa niitä vesiä, vaan siltä kuivuneen suon luontaiselta valuma-alueelta.

Mikäänhän ei varsinaisesti käytännössä rajoita sitä, että missä yhteydessä sitä vettä voidaan palauttaa suolle. Parhaiten se kuitenkin onnistuu muiden ennallistamistöiden tai ojien kunnostamisen yhteydessä. Saattaa jopa rahaa säästyä, vaikkei edes hirveästi se ennallistaminen kiinnostaisi.

Kyllä sinne metsäänkin on välillä syytä lähteä, mutta hommat pitäisi olla aika pitkälle valmiita, kun sinne mennään. Tai vaihtoehtoisesti hommat on voineet mennä joltain osin pieleenkin, jos sinne lähetään. Kokemusta vedenpalautuksesta on sen verran jo kertynytkin, että voidaan todeta, että sinne maastoon kannattaa aina mennä ennen kuin laitetaan paikkoja taas luontaisesti veden valtaan.

Helmi-elinympäristöohjelmassa määritetään tarkkoja paikkoja vedenpalautusuomille, jotta vettymisriskit saadaan minimoitua. Vuoteen 2030 mennessä tulee kartoitettua maastossa 400 kohdetta, ja toivon mukaan mahdollisimman suuri määrä tästä ennallistettua. Tämän toiminnan pohjalta paikallisesti ollaan vettä johdettu ojaston kunnostuksen yhteydessä tänä vuonna Pedersören Passmossenilla, luonnonhoitohankkeen yhteydessä Kauhajoen Rytiperällä ja ennallistamishankkeen yhteydessä Alajärven Iso Narunnevalla.

Jos aihe kiinnostaa enemmän, niin oheisten linkkien kautta voit lukea lisää:
Kunnostusojituksen suunnittelu suojelualueiden läheisyydessä (storymaps.arcgis.com)
Vesien palauttaminen suojelusoille -hanke (tapio.fi)
Tapio ja Metsäkeskus suunnittelevat veden palauttamista suojelusoille (maaseuduntulevaisuus.fi)
Vedenpalautus (www.ymparisto.fi)

Olli Salo
Hankekoordinaattori
Etelä-Pohjanmaan ELY-keskus

Lintuvedet – umpeenkasvun uhan alta kukoistaviksi lintuparatiiseiksi

Lintuvesiksi kutsutaan reheviä vesistöjä tai niiden osia, joilla on suurta merkitystä kosteikkoympäristöissä eläville linnuille niiden muutonaikaisina levähdysalueina, pesimäalueina tai molempina. Vesistöjen rehevyys on kallioperältään happamalla alueellamme lähes aina seurausta ihmisen toimista. Hyvän lintuvesikohteen muodostuminen on usein vaatinut myös vedenkorkeuden laskua. Kaiken kaikkiaan ihmisen vaikutus lintuvesikohteiden synnylle on ollut suuri. Vesien rehevöityminen ja mataloituminen eivät todellakaan ole kaikista näkökulmista katsottuna tavoiteltavia kehityssuuntia.

Vakavasta umpeenkasvusta kärsivä Pikkuselkä Kuivasjärvellä Alavudella. Kuva: Olli Autio

Yleinen herääminen luonnon monimuotoisuuden vaalimista kohtaan virisi 1970-luvulla, jolloin myös rehevien vesistöjen merkitys lajikirjolle tunnistettiin. Niiden linnustoa selvitettiin systemaattisin kartoituksin kohteiden suojelun pohjatiedoksi. Ponnistelujen tuloksena luonnonsuojelusuunnittelu konkretisoitui vuonna 1982, jolloin valtioneuvosto antoi päätöksensä valtakunnallisesta lintuvesiensuojeluohjelmasta.

Koko Suomeen suojeltavia lintuvesikohteita määriteltiin maan eteläpuoliskoon painottuen 287 kappaletta, joista 26 kohdetta sijoittui silloisen Vaasan läänin eli nykyisen Etelä-Pohjanmaan ELY-keskuksen toimialueelle. Suomen liityttyä vuonna 1995 Euroopan unioniin ja siinä yhteydessä Natura 2000 -verkoston muodossa saatujen luonnonsuojeluvelvoitteiden myötä alueelle saatiin aiempien lisäksi kolme uutta lintuvesiensuojelukohdetta. 21 aiemmista lintuvesikohteista sisällytettiin Natura 2000 -verkostoon. Myös ne viisi verkoston ulkopuolelle jäänyttä lintuvesiensuojeluohjelman kohdetta säilyivät osana pysyvästi suojeltujen lintuvesikohteiden verkostoa. Lintuvesiksi määriteltäviä luonnonsuojelulain nojalla suojeltuja kohteita on Etelä-Pohjanmaan ELY-keskuksen toimialueella nykyisin 29 kappaletta.

Lintuvesien alaviereinen kehityskulku

1970-luku vaikuttaa olleen rehevien vesistöjen linnuston kulta-aikaa. Tuolloin vaateliaiden lajien, kuten mustakurkku-uikun, punasotkan ja nokikanan kannat olivat suurimmillaan. Rantalaidunnuksen loppumisesta oli kulunut vasta vähän aikaa eivätkä vesien ravinne- ja kiintoainekuormituksen vaikutukset olleet saavuttaneet vielä huippuaan. Häiriötila kuitenkin oli läsnä, mutta sopivana annoksena. Tämän jälkeen lintuvesien tila on tasaisesti muuttunut epäsuotuisampaan suuntaan, ja todellinen taittuminen lintuvesilajien kantojen koossa on tapahtunut vuosituhannen vaihteen tienoilla. Kehitys on selkeästi nähtävissä lajiston uhanalaisuusarvioinneista. Vuosina 1986 ja 1992 uhanalaisten lintulajien listalla oli vain yksi lintuvesilaji, etelänsuosirri. Vuoden 2000 arviossa tällaisia lajeja oli yhdeksän, vuonna 2010 taas 18 ja 2019 jo 29. Myös runsaslukuisina esiintyneiden ja tavallisina pidettyjen lajien, tavin ja telkän, määrät ovat ilmeisesti puolittuneet lintuvesikohteilla 2000-luvun aikana, vaikka nämä lajit eivät vielä olekaan uhanalaisten listalle päätyneet. Tilanne on kuitenkin muuttunut suorastaan hälyttäväksi ison lajijoukon kohdalla.

Punasotka on äärimmäisen uhanalainen, voimakkaasti taantunut rehevien vesistöjen laji. Kuva: Arto Juvonen

Käsillä vaikuttavat olevan likimain viimeiset hetket aloittaa heikentyneiden lintuvesikohteiden kunnostukset. Monet kohteista ovat vuosikymmeniä jatkuneen rehevöitymiskehityksen seurauksena kasvaneet umpeen, jolloin avovettä vaativilta lajeilta on yksinkertaisesti loppunut elintila. Rehevöitymisestä ovat suuresti hyötyneet särkikalat, jotka kilpailevat pohjaeläinravinnosta useiden uhanalaistuneiden kokosukeltajien kanssa. Ruovikot ovat vallanneet aiemmin karjan ja lampaiden avoimina pitämät laajat rantaniityt, jotka olivat monien lajien vaatimia elinympäristöjä. Keitosta maustavat vielä runsastuneet vieraspedot minkki ja supikoira, joille maassa pesivät vesi- ja rantalinnut ovat mieluisia saaliita. Tämän kokonaisuuden hallintaan saaminen olisi kenties avain lintuvesikohteiden uuteen kukoistukseen. Heikentyneiden kantojen palautuminen ei kuitenkaan tapahtune hetkessä.

Toivoa lintuvesille HELMI-elinympäristöohjelmasta

Käytännön kunnostustoimet tapahtuvat pohjimmiltaan paikallistasolla, ja jokainen vesistökohde on hyvin yksilöllinen. Kunnostustoimien kokonaisuus on mietittävä kohteittain yhdessä vesi- ja maa-alueiden omistajien kanssa. Tavoitteisiin kuuluvat avovesialueiden laajentaminen, särkikalojen ja vieraspetojen poisto ja rantaniittyjen kunnostukset. Käytännön tasolla niitetään, ruopataan, pyydetään minkkejä ja supikoiria loukkujen ja koirien avulla, hoitokalastetaan, poistetaan ruovikoita sekä tehdään keinosaaria. Paikalliset asukkaat tekevät monilla kohteilla arvokasta vapaaehtoistyötä järvien kunnostamiseksi. Oma lähijärvi halutaan saada jälleen tilaan, joka elää vain menneiltä sukupolvilta periytyneissä muistoissa. Yhteistyö paikallisten kanssa on lintuvesikohteiden kunnostuksessa kaiken keskiössä ja erittäin hedelmällistä. Paikallisilta on saatu arvokkaita näkemyksiä ja ideoita, jotka on siirretty käytännön suunnittelutyöhön.

Lajien romahtaneita kantoja elvytettäessä tarvitaan laajamittaista ja aktiivista, koko lintuvesiensuojeluverkoston käsittävää elinympäristökunnostusta. Helmi-elinympäristöohjelmassa lintuvesien – ja monien muiden elinympäristöjen – kunnostusta ajatellaan ensi kertaa kokonaisvaltaisesti. Tähän mennessä kunnostustoimia ajatellen merkittävimpinä ongelmina ovat olleet rahoituksen niukkuus ja rahoituslähteiden hajanaisuus.

Merenrantalaitumen kunnostusta Lohtajalla. Kuva: Risto Saari

Vakavasti rehevöityneiden kohteiden kunnostus on kuitenkin haastavaa, vaikka valuma-alueelta vesistöihin päätyvä kuormitus olisikin vähentynyt huippulukemistaan. Ravinteet on huomattavasti vaikeampi saada vesistöstä pois verrattuna siihen, miten järven kuormittaminen ravinteilla ja kiintoaineella on hiljalleen vuosikymmenten ajan tapahtunut vailla pilaamiseen oikeuttavan luvan tarvetta. Koska jokainen vesistö on lopulta valuma-alueensa summa, tulisi myös valuma-alueella tehtävät kunnostustoimet ottaa merkittäväksi osaksi kunnostuksen keinovalikoimaa.

Helmi-elinympäristöohjelma jatkuu näillä näkymin vuoteen 2030 saakka, mutta todennäköisesti kunnostustoimien on jatkuttava huomattavasti pidempään. Toimintakulttuuri saadaan luotua ja toimenpiteet käynnistettyä, mitkä ovat edellytyksiä kunnostuksen menestyksekkäälle jatkolle. Pidemmällä aikavälillä sinnikkäällä, koko lintuvesiverkoston käsittävällä kunnostusyhteistyöllä voidaan varmasti saavuttaa myönteisiä tuloksia. Tähtäämme siihen, että useat umpeenkasvun uhan alla olevat kohteet saavat jälleen monimuotoisen linnustonsa takaisin ja samalla järvien tilaa saadaan parannettua.

Olli Autio
Lintuvesikoordinaattori
Luonnonsuojeluyksikkö
Etelä-Pohjanmaan ELY-keskus