Mietteitä väylien rahoituksesta ja investointien vaikuttavuudesta

Valtion väyläverkon investointiohjelma vuosille 2023-2030 on parhaillaan lausuntokierroksella www.lausuntopalvelu.fi -palvelussa 2.5.2022 saakka. Perusväylänpidon määrärahat nousevat esiin useissa uutisissa. On ajankohtaista pohtia julkisten investointien merkitystä meille kaikille.

Julkisen sektorin menokehys sisältää sekä julkisen kulutuksen että julkiset investoinnit. Menoja tulisi pystyä leikkaamaan ja investointeja kasvattamaan. Julkisen sektorin kannattaa tehdä kustannustehokkuuden (hyötykustannussuhde H/K) kannalta hyviä investointeja velkarahallakin.

Julkisilla menoilla ja investoinneilla on ulkoisvaikutus. Julkisten menojen kasvu siirtyy tulojen kasvuna yhteiskunnalle, yrityksille, yhteisöille ja yksityisille. Tämä kasvattaa yksityistä kulutusta, joka puolestaan synnyttää lisää tulojen kasvua rahan kiertokulun vuoksi. Syntyy kerroinprosessi, joka saa aikaan kokonaistuotannon eli bruttokansantuotteen (BKT) kasvun. Menoista julkisen kulutuksen ulkoisvaikutus on kertoimeltaan alle ykkösen, joten BKT ei kasva samassa suhteessa kuin menot lisääntyvät. Kannattavilla investoinneilla kerroinvaikutus on yli ykkösen. Se tarkoittaa, että tuottava investointi kasvattaa BKT:ta ja myös verokertymää enemmän kuin investoinnin menot ovat. Eli investoinnista aiheutunut tulolisäys itsessään maksaa investoinnin takaisin, joten se kannattaisi tehdä vaikkapa velkarahalla. Ja näin myös yrityspuoli toimii, otetaan lainaa, investoidaan, kasvatetaan liikevaihtoa jne.

Tämä voi kuulostaa epäilyttävältä lainataakan kasvaessa, mutta on se kuitenkin loogista: lainarahaa pitäisi käyttää omien tulojen kasvattamiseen, ei niinkään tuottamattomaan kulutukseen. Tärkeämpää kuin absoluuttinen valtionvelan määrä on velan suhde BKT:hen. Kustannustehokas investointi kasvattaa BKT:ta enemmän kuin lainasummaa, mutta kulutukseen ohjattu raha taas kasvattaa lainasummaa enemmän kuin BKT:ta.

Julkisten investointien vaikutukset ulottuvat laajemmalle talouteen, kuin mitä pelkät investoinnin suorat vaikutukset ovat. Näistä julkisista investoinneista esimerkkinä toimii vaikkapa meidän tieinvestointimme. Yksityiset investoinnit eivät voi yksin vastata kansantalouden kehittymisestä, sillä vapaat markkinat eivät meillä tuota kaikkea tarvittavaa infrastruktuuria. Yritykset tarvitsevat omien investointiensa lisäksi infrastruktuuri-investointeja; katuja, viemäreitä, vesijohtoja, sähkö- ja telekaapeleita, jne. Talouskasvun edellytyksenä olevien investointien tulisi jakaantua julkiselle ja yksityiselle esimerkiksi noin 20%/80% -suhteessa. Suhde riippuu valtion talouden kehitysasteesta. Leikkaamalla omasta julkisen sektorin 20% osuudestamme vaikeutamme yksityissektorin 80% osuuden kehitystä.

Kustannustehokkailla investoinneilla on vaikutusta talouteen myös aluetasolla. Valtiotason lisäksi myös alueiden kehityksessä nähdään samanlaiset tulojen kasvun mahdollistamat hyvinvoinnin lisääntymisen vaikutukset, ja reaaliansioiden kasvu kohdistuu myös yksityisille ihmisille.

Kokonaistuotannon yhtenä oleellisena osatekijänä on pääomakannan määrä. Pääomakanta tarkoittaa esim. rakennuksia, tuotantolaitoksia, koneita, infrastruktuuria, jne. Pääomakannan kuluessa sitä pitää ylläpitää jatkuvilla korjaus- ja korvausinvestoinneilla. Tienpitäjän näkökulmasta tätä pääomakantaa on meidän yhteinen maantieverkko rakenteineen ja laitteineen. Tieverkon kunnon rapistuminen, kasvava korjausvelka ja viivästyneet investoinnit hidastavat omalta osaltaan kokonaistuotannon kasvua ja sitä kautta heikentävät elintason nousun edellytyksiä.  

Kun julkinen sektori panostaa infrastruktuuriin ja luo sitä kautta edellytyksiä yksityisille investoinneille, niin kansantalous kasvaa sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä. Tämä on julkisen ja yksityisen sektorin yhteinen asia. Tästä vaurastumisesta hyötyy koko yhteiskunta.

Ari Perttu
Investointipäällikkö
Liikenne ja infrastruktuuri
ELY-keskus

Mikä ihmeen PPP?

Tämä PPP ei ole BB-talo, eli maailman tunnetuin realityohjelma Big Brother, vaikka joku niin ehkä toivoisikin. Tämä lyhenne PPP on sanoista Public-Private Partnership, joka tarkoittaa julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuutta. Yhteistyö julkisen ja yksityisen sektorin välillä ei ole uutta, mutta se on noussut uudelleen keskusteluun monessakin yhteydessä.

Aktiivisilla toimilla kohti korkeaa työllisyyttä

Näin otsikoidaan Antti Rinteen hallituksen ohjelmassa yhtä tavoitetta. Voisin kuvitella, että Säätytalolla olleet asiantuntijat olisivat pohdinnoissaan sivunneet Public-Private Partnership -teemaa, kun miettivät keinoja tavoitteen saavuttamiseksi. Ainakin olisi tullut miettiä, sillä ilman laajaa ja konkreettista yhteistyötä julkisen ja yksityisen sektorin välillä ei tätä tavoitetta saavuteta. Viitteitä näistä pohdinnoista löytyy muutamasta hallitusohjelman kirjauksesta. Hallitusohjelmassa on maininta, jossa kuntien roolia työllisyyspalveluiden järjestäjänä vahvistetaan. Työllisyyspalveluiden järjestäminen ja toteuttaminen voidaan sopimuksella antaa yhden tai useamman kunnan tehtäväksi kuntien kanssa tehtyjen sopimusten pohjalta. Lisäksi ohjelmassa todetaan, että työllisyyspalveluiden järjestäjänä toimii julkinen sektori, joka voi tuottaa palveluja yhteistyössä yksityisen ja kolmannen sektorin sekä järjestöjen kanssa. Siis oletukseni vahvistuu, että PPP on ollut taustapohdinnoissa. Ja hyvä niin, koska tähän suuntaan olisi mentävä, jotta työllisyyspalveluiden asiakaslähtöisyys ja vaikuttavuus paranisivat.

Mitä PPP voisi käytännössä tarkoittaa?

Työllisyysasteen nostaminen 75 prosenttiin on hallituksen tavoite. Sekään ei varmaan tulevaisuudessa riitä, jotta hyvinvointiyhteiskunnan rakenteet toimivat. Työllisyysasteen nostaminen edellyttää, että yhä suurempi osa työmarkkinoiden ulkopuolella olevista saadaan työelämään. Se taas ei onnistu vanhoilla keinoilla. Lienee tarpeen tehdä uudistuksia, jotka voivat olla poliittisesti vaikeita, mutta välttämättömiä. Tuskin tältäkään osin vältymme kepiltä ja porkkanoilta oikeassa suhteessa.

Työllisyysasteen nostamisessa PPP-yhteistyö on myös tärkeässä roolissa. Suomessa monilla yhteiskunnan hallinnonaloilla ja toiminnoilla ollaan liian sektorikeskeisiä. Nykylainsäädäntö myös vahvistaa muurien rakentamista eri toimintojen välille. Yhteistyön tekeminen esimerkiksi työllisyys-, terveys- ja sosiaalipalveluissa ei ole helppoa, vaikka se olisi järkevää ja asiakkaiden kannalta välttämätöntä. Maakunta- ja soteuudistus oli kuitenkin hyvä harjoitus purkaa näitä raja-aitoja. Valmistelussa tunnistettiin monia asioita, jotka pitäisivät olla toisin, jotta toiminta olisi tehokkaampaa ja vaikuttavampaa.

Kunnat ovat keskeisessä roolissa sosiaali-, terveys- ja nuorisopalvelujen järjestämisessä ja toimeenpanossa. Kuntien rooli työllisyys- ja elinkeinopalveluissa on merkittävä. Valtio organisoi ja vastaa julkisista työnvälitys- ja yrityspalveluista omalta osaltaan. Mikä näitä julkisia toimijoita näissä toiminnoissa yhdistää? Ainakin huonot resurssit. Työnvälityspalvelujen resursointi on muissa pohjoismaissa valovuoden edellä. Tällainen perustallaaja voisi kuvitella, että Suomessa valtion ja kuntien resurssien parempi yhteiskäyttö voisi tuoda uutta potkua toimintaan. Kun tähän yhteistyöhön otetaan mukaan vielä yksityinen sektori vahvuuksineen, niin julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuudelle on tarjolla uudenlaisia mahdollisuuksia. Näitä harjoituksia on tehty joskus aikaisemminkin ja nyt niitä ollaan jälleen kehittämässä ns. kasvupalvelupilottien yhteydessä.

Mutta vielä systemaattisempi yhteistyön rakentaminen ja toimintamallien kehittäminen tulisi olla arkea ja laajempaa. Erilaiset kokeilut pakkaavat kuitenkin usein olla varsin suppeita ja haihtua unholaan ajan kuluessa. Sen vuoksi julkisen ja yksityissektorin yhteistyön tueksi tarvitaan lainsäädäntöä, joka antaa perustan toiminnalle eikä jatkuvasti tarvitse miettiä, onko tämä mahdollista tai onko taas joku tietosuojasäännös esteenä järkevälle yhteistyölle. Mutta löytyihän tämäkin kirjaus hallitusohjelmasta – toimeenpanon tueksi säädetään tarvittaessa erillislainsäädäntö. Tarve on arjessa tunnistettu.

Jari Aaltonen
Yksikön päällikkö
Etelä-Pohjanmaan ELY-keskus