Huoli päällystetyn tieverkon kunnosta

Suomen tieverkko on jaettu hierarkkisesti toiminnallisiin luokkiin niiden merkitsevyyden mukaan tieverkossa. Päätiet, eli yksi- ja kaksinumeroiset valta- ja kantatiet, ovat tieverkollisesti tärkeimmät. Ne välittävät pääosin pitkämatkaista liikennettä. Seuraavaksi tulevat kolmenumeroiset seututiet. Neljä- ja viisinumeroiset tiet ovat yhdysteitä. Kun katselen tieverkkoamme tänään, olen erittäin huolestunut siitä, miten tieverkkomme rapistuu kiihtyvällä vauhdilla. Tienpidon rahoitustaso on koko tällä vuosituhannella ollut, enemmän tai vähemmän, liian alhainen, jotta olisimme pystyneet pitämään koko tieverkon kunnossa. Tähän asti olemme pystyneet pitämään päätiet ja seututiet jokseenkin kunnossa ja huonoon kuntoon on päässyt pääosin yhdysteitä. Nyt myös pääteillä ja seututeillä rupeaa näkymään vakavia vaurioita.

Päällystetty tieverkko jaetaan kolmeen kunnossapitoluokkaan liikennemäärien mukaan. Vilkkaat tiet, joilla on yli 3000 ajoneuvoa vuorokaudessa kuuluvat luokkaan PK1. Keskivilkkailla teillä on vähemmän kuin 3000, mutta enemmän kuin 800 ajoneuvoa vuorokaudessa ja ovat luokassa PK2. Vähäliikenteiset tiet ovat luokassa PK3 ja niillä kulkee alle 800 ajoneuvoa vuorokaudessa. Alueellamme on noin 6000 km päällystettyjä teitä. Puolet niistä on vähäliikenteisiä PK3 luokan teitä. Näihin ei ole tahtonut riittää juuri mitään panostuksia tällä vuosituhannella. Tämän kesän päällystysohjelma kohdistuu vilkkaisiin PK1 luokan teihin. Poikkeuksena on jakovarahankkeet (eduskunnan myöntämät joululahjarahat), joissa on jokunen päällystyskohde PK3 luokan teille.

Päällystysohjelma jää tänä kesänä ennätyslyhyeksi

Tämän vuoden päällystysohjelma on reilut 100 km. Meidän pitäisi päällystää yli 400 km, jos haluaisimme pysäyttää korjausvelan kasvun. Korjausvelka tulee siten tänä vuonna kasvamaan reilusti. Vuoden lopussa 20 % meidän päällystetyistä teistä on huonokuntoisia tai erittäin huonokuntoisia. Paikkaamalla pystymme joitakin teitä pitämään kasassa, mutta on paljon teitä, joita ei enää kannata paikata systemaattisesti. Niillä paikataan vain liikennettä vaarantavat syvät kuopat.

Monilla teillä on tämä tilanne, että paikkaa on paikan vieressä, eikä paikkaaminen tuo enää apua, sillä paikat eivät tahdo pysyä paikallaan, vaan tien pinta jatkaa rapautumista.

Tiestön rapautumisen pystyi näkemään jo kauan sitten

Minut valittiin Vaasan tiepiirin tiejohtajaksi vuonna 2008. Silloin minulla oli jo yli 20 vuoden kokemus tienpidon eri alueilta. Ensimmäinen viestini medialle uutena tiejohtajana oli, että olen huolissani tienpidon rahoitustasosta. Joka vuosi rahoitustaso on liian alhainen. Kerroin, että jos tämä jatkuu, niin jossakin vaiheessa olemme siinä tilanteessa, että osa tieverkostamme on täysin rapistunut. Sanoin, ettei tämä tapahdu lähivuosina, mutta 10 – 15 vuoden päästä tämä voi olla tilanne tieverkollamme. Valitettavasti olin oikeassa. Me olemme nyt siinä tilanteessa.

Kun tulin Vaasan tiepiiriin töihin vuonna 1987 tilanne oli aivan toinen kuin nyt. Melkein joka kunnassa perusparannettiin joka vuosi joku soratie päällystetyksi tieksi. Suuri osa näistä teistä on nyt rapistunut, kun niitä ei ole voitu korjata ajoissa. Sääliksi käy niitä ihmisiä, jotka asuvat näiden teiden varrella. He olivat tosi onnellisia silloin, kun heidän tiensä laitettiin kerralla kuntoon.

Vajaat 20 vuotta sitten Yle teki TV-dokumentin eräästä huonokuntoisesta kylätiestä Pohjanmaalla. Ihmettelivät, miksi Suomessa on näin huonokuntoisia valtion teitä. Haastattelivat ensin kylän ihmisiä. Tulivat sitten Vaasan tiepiiriin haastattelemaan minua. Olin silloin tiepiirin suunnittelupäällikkö. Kerroin, että kyllä me se parannettaisiin, jos meillä olisi siihen rahaa. Meidän pitää kuitenkin priorisoida tätä tietä vilkasliikenteisempiä teitä. Siirtyivät sen jälkeen Tiehallinnon keskushallintoon, jossa vastaus oli sama. Seuraava osoite oli Liikenneministeriö, jossa myös vastattiin samalla lailla. Ohjelma loppui siihen, että he seisoivat Valtiovarainministeriön ulko-oven edessä ja totesivat, että näiden ovien takana löytyy syy siihen, että Suomessa on enenevässä määrin huonokuntoisia valtion teitä.

Olen heidän kanssaan samaa mieltä. Suomen tieverkko on valtion omaisuutta. Omaisuuden hallinta ja siitä huolenpito on epäonnistunut täysin. Voidaan puhua jopa fiaskosta. Syy ei löydy Liikenne- ja viestintäministeriön hallinnonalalta, vaan Valtiovarainministeriöstä, joka ei kehysbudjettejaan laatiessaan ole varmistanut, että Suomen tieverkko, eli valtion omaisuus, pysyy kunnossa. Jos valtion kiinteistöt, joista vastaa Senaatti-kiinteistöt, annettaisiin rapistua yhtä laajasti, niin siitähän syntyisi kauhea haloo. Mutta tieverkon rapistuminen ei kiinnosta Valtiovarainministeriötä tippaakaan.

Täältä näet Suomen tieverkon kunnon, suurentamalla karttaa huomaat parhaiten värein kerrotut erot (paikkatieto.vaylapilvi.fi/).

Lue myös Etelä-Pohjanmaan ELY-keskuksen päällystysohjelman tiedote 2023. (sttinfo.fi)

Anders Östergård
Johtaja
Liikenne ja infrastruktuuri
Etelä-Pohjanmaan ELY-keskus

Mietteitä väylien rahoituksesta ja investointien vaikuttavuudesta

Valtion väyläverkon investointiohjelma vuosille 2023-2030 on parhaillaan lausuntokierroksella www.lausuntopalvelu.fi -palvelussa 2.5.2022 saakka. Perusväylänpidon määrärahat nousevat esiin useissa uutisissa. On ajankohtaista pohtia julkisten investointien merkitystä meille kaikille.

Julkisen sektorin menokehys sisältää sekä julkisen kulutuksen että julkiset investoinnit. Menoja tulisi pystyä leikkaamaan ja investointeja kasvattamaan. Julkisen sektorin kannattaa tehdä kustannustehokkuuden (hyötykustannussuhde H/K) kannalta hyviä investointeja velkarahallakin.

Julkisilla menoilla ja investoinneilla on ulkoisvaikutus. Julkisten menojen kasvu siirtyy tulojen kasvuna yhteiskunnalle, yrityksille, yhteisöille ja yksityisille. Tämä kasvattaa yksityistä kulutusta, joka puolestaan synnyttää lisää tulojen kasvua rahan kiertokulun vuoksi. Syntyy kerroinprosessi, joka saa aikaan kokonaistuotannon eli bruttokansantuotteen (BKT) kasvun. Menoista julkisen kulutuksen ulkoisvaikutus on kertoimeltaan alle ykkösen, joten BKT ei kasva samassa suhteessa kuin menot lisääntyvät. Kannattavilla investoinneilla kerroinvaikutus on yli ykkösen. Se tarkoittaa, että tuottava investointi kasvattaa BKT:ta ja myös verokertymää enemmän kuin investoinnin menot ovat. Eli investoinnista aiheutunut tulolisäys itsessään maksaa investoinnin takaisin, joten se kannattaisi tehdä vaikkapa velkarahalla. Ja näin myös yrityspuoli toimii, otetaan lainaa, investoidaan, kasvatetaan liikevaihtoa jne.

Tämä voi kuulostaa epäilyttävältä lainataakan kasvaessa, mutta on se kuitenkin loogista: lainarahaa pitäisi käyttää omien tulojen kasvattamiseen, ei niinkään tuottamattomaan kulutukseen. Tärkeämpää kuin absoluuttinen valtionvelan määrä on velan suhde BKT:hen. Kustannustehokas investointi kasvattaa BKT:ta enemmän kuin lainasummaa, mutta kulutukseen ohjattu raha taas kasvattaa lainasummaa enemmän kuin BKT:ta.

Julkisten investointien vaikutukset ulottuvat laajemmalle talouteen, kuin mitä pelkät investoinnin suorat vaikutukset ovat. Näistä julkisista investoinneista esimerkkinä toimii vaikkapa meidän tieinvestointimme. Yksityiset investoinnit eivät voi yksin vastata kansantalouden kehittymisestä, sillä vapaat markkinat eivät meillä tuota kaikkea tarvittavaa infrastruktuuria. Yritykset tarvitsevat omien investointiensa lisäksi infrastruktuuri-investointeja; katuja, viemäreitä, vesijohtoja, sähkö- ja telekaapeleita, jne. Talouskasvun edellytyksenä olevien investointien tulisi jakaantua julkiselle ja yksityiselle esimerkiksi noin 20%/80% -suhteessa. Suhde riippuu valtion talouden kehitysasteesta. Leikkaamalla omasta julkisen sektorin 20% osuudestamme vaikeutamme yksityissektorin 80% osuuden kehitystä.

Kustannustehokkailla investoinneilla on vaikutusta talouteen myös aluetasolla. Valtiotason lisäksi myös alueiden kehityksessä nähdään samanlaiset tulojen kasvun mahdollistamat hyvinvoinnin lisääntymisen vaikutukset, ja reaaliansioiden kasvu kohdistuu myös yksityisille ihmisille.

Kokonaistuotannon yhtenä oleellisena osatekijänä on pääomakannan määrä. Pääomakanta tarkoittaa esim. rakennuksia, tuotantolaitoksia, koneita, infrastruktuuria, jne. Pääomakannan kuluessa sitä pitää ylläpitää jatkuvilla korjaus- ja korvausinvestoinneilla. Tienpitäjän näkökulmasta tätä pääomakantaa on meidän yhteinen maantieverkko rakenteineen ja laitteineen. Tieverkon kunnon rapistuminen, kasvava korjausvelka ja viivästyneet investoinnit hidastavat omalta osaltaan kokonaistuotannon kasvua ja sitä kautta heikentävät elintason nousun edellytyksiä.  

Kun julkinen sektori panostaa infrastruktuuriin ja luo sitä kautta edellytyksiä yksityisille investoinneille, niin kansantalous kasvaa sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä. Tämä on julkisen ja yksityisen sektorin yhteinen asia. Tästä vaurastumisesta hyötyy koko yhteiskunta.

Ari Perttu
Investointipäällikkö
Liikenne ja infrastruktuuri
ELY-keskus

Mikä ihmeen PPP?

Tämä PPP ei ole BB-talo, eli maailman tunnetuin realityohjelma Big Brother, vaikka joku niin ehkä toivoisikin. Tämä lyhenne PPP on sanoista Public-Private Partnership, joka tarkoittaa julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuutta. Yhteistyö julkisen ja yksityisen sektorin välillä ei ole uutta, mutta se on noussut uudelleen keskusteluun monessakin yhteydessä.

Aktiivisilla toimilla kohti korkeaa työllisyyttä

Näin otsikoidaan Antti Rinteen hallituksen ohjelmassa yhtä tavoitetta. Voisin kuvitella, että Säätytalolla olleet asiantuntijat olisivat pohdinnoissaan sivunneet Public-Private Partnership -teemaa, kun miettivät keinoja tavoitteen saavuttamiseksi. Ainakin olisi tullut miettiä, sillä ilman laajaa ja konkreettista yhteistyötä julkisen ja yksityisen sektorin välillä ei tätä tavoitetta saavuteta. Viitteitä näistä pohdinnoista löytyy muutamasta hallitusohjelman kirjauksesta. Hallitusohjelmassa on maininta, jossa kuntien roolia työllisyyspalveluiden järjestäjänä vahvistetaan. Työllisyyspalveluiden järjestäminen ja toteuttaminen voidaan sopimuksella antaa yhden tai useamman kunnan tehtäväksi kuntien kanssa tehtyjen sopimusten pohjalta. Lisäksi ohjelmassa todetaan, että työllisyyspalveluiden järjestäjänä toimii julkinen sektori, joka voi tuottaa palveluja yhteistyössä yksityisen ja kolmannen sektorin sekä järjestöjen kanssa. Siis oletukseni vahvistuu, että PPP on ollut taustapohdinnoissa. Ja hyvä niin, koska tähän suuntaan olisi mentävä, jotta työllisyyspalveluiden asiakaslähtöisyys ja vaikuttavuus paranisivat.

Mitä PPP voisi käytännössä tarkoittaa?

Työllisyysasteen nostaminen 75 prosenttiin on hallituksen tavoite. Sekään ei varmaan tulevaisuudessa riitä, jotta hyvinvointiyhteiskunnan rakenteet toimivat. Työllisyysasteen nostaminen edellyttää, että yhä suurempi osa työmarkkinoiden ulkopuolella olevista saadaan työelämään. Se taas ei onnistu vanhoilla keinoilla. Lienee tarpeen tehdä uudistuksia, jotka voivat olla poliittisesti vaikeita, mutta välttämättömiä. Tuskin tältäkään osin vältymme kepiltä ja porkkanoilta oikeassa suhteessa.

Työllisyysasteen nostamisessa PPP-yhteistyö on myös tärkeässä roolissa. Suomessa monilla yhteiskunnan hallinnonaloilla ja toiminnoilla ollaan liian sektorikeskeisiä. Nykylainsäädäntö myös vahvistaa muurien rakentamista eri toimintojen välille. Yhteistyön tekeminen esimerkiksi työllisyys-, terveys- ja sosiaalipalveluissa ei ole helppoa, vaikka se olisi järkevää ja asiakkaiden kannalta välttämätöntä. Maakunta- ja soteuudistus oli kuitenkin hyvä harjoitus purkaa näitä raja-aitoja. Valmistelussa tunnistettiin monia asioita, jotka pitäisivät olla toisin, jotta toiminta olisi tehokkaampaa ja vaikuttavampaa.

Kunnat ovat keskeisessä roolissa sosiaali-, terveys- ja nuorisopalvelujen järjestämisessä ja toimeenpanossa. Kuntien rooli työllisyys- ja elinkeinopalveluissa on merkittävä. Valtio organisoi ja vastaa julkisista työnvälitys- ja yrityspalveluista omalta osaltaan. Mikä näitä julkisia toimijoita näissä toiminnoissa yhdistää? Ainakin huonot resurssit. Työnvälityspalvelujen resursointi on muissa pohjoismaissa valovuoden edellä. Tällainen perustallaaja voisi kuvitella, että Suomessa valtion ja kuntien resurssien parempi yhteiskäyttö voisi tuoda uutta potkua toimintaan. Kun tähän yhteistyöhön otetaan mukaan vielä yksityinen sektori vahvuuksineen, niin julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuudelle on tarjolla uudenlaisia mahdollisuuksia. Näitä harjoituksia on tehty joskus aikaisemminkin ja nyt niitä ollaan jälleen kehittämässä ns. kasvupalvelupilottien yhteydessä.

Mutta vielä systemaattisempi yhteistyön rakentaminen ja toimintamallien kehittäminen tulisi olla arkea ja laajempaa. Erilaiset kokeilut pakkaavat kuitenkin usein olla varsin suppeita ja haihtua unholaan ajan kuluessa. Sen vuoksi julkisen ja yksityissektorin yhteistyön tueksi tarvitaan lainsäädäntöä, joka antaa perustan toiminnalle eikä jatkuvasti tarvitse miettiä, onko tämä mahdollista tai onko taas joku tietosuojasäännös esteenä järkevälle yhteistyölle. Mutta löytyihän tämäkin kirjaus hallitusohjelmasta – toimeenpanon tueksi säädetään tarvittaessa erillislainsäädäntö. Tarve on arjessa tunnistettu.

Jari Aaltonen
Yksikön päällikkö
Etelä-Pohjanmaan ELY-keskus

Maakuntaa etsimässä

Suomen hallinto käsittää valtion toimielimiä ja sen hallintojärjestelmää, kuntien    itsehallintoa, riippumatonta tuomioistuinlaitosta ja muuta itsehallintoa, kuten kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen itsehallintoa. Vielä tänään elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten ja maakuntien liittojen päätösten valmistelussa alueellinen toimeenpanovalta ja kunnallishallinnon alueellinen päätösvalta kohtaavat toisensa. Maakunta kuuluu yhden aluehallintoviraston toimialueeseen, joko yksin tai yhdessä toisten maakuntien kanssa. Työantajani Etelä-Pohjanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen toiminta-alueelle sijoittuu kolme maakuntaa, joita ovat Pohjanmaan- , Keski-Pohjanmaan- sekä Etelä-Pohjanmaan maakuntaliitot.

Minulta kysyttiin, voisitko kirjoittaa muutaman sanan aiheesta maakunta? Saman tien ajatustani hiersi rajaus ”muutamalla sanalla”. Pyynnön esittäjä, kuten moni meistä (Etelä-Pohjanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksesta) ”elyläisistä”, toimii oman työnsä ohessa asiantuntijana tulevan maakuntahallinnon sisältörakenteen valmistelussa. En tiedä, miten kirjoittaa muutamalla sanalla aiheesta maakunta, ja onko se mahdollista, kun tulee varautua tulevaan. Tai ehkä sittenkin suuntaamalla katse maakunnan menneisyyteen ymmärrämme paremmin myös sen tulevaisuuden sanoja säästellen.

Keskiajan linnaläänit

Nykyisten maakuntien taustalla ovat keskiaikaiset linnaläänit. Nämä Suomen historialliset maakunnat ovat Ahvenanmaa (Kastelholman linnalääni), Varsinais-Suomi (Turun linnalääni), Satakunta (Kokemäen kartanon linnalääni), Uusimaa (Raaseporin ja Porvoon linnaläänit), Karjala (Viipurin linnalääni), Häme (Hämeenlinnan linnalääni), Pohjanmaa (Korsholman linnalääni) ja Savo (Savonlinnan linnalääni).

Vuonna 1634 linnanläänit muutettiin lääneiksi. Tuolloin maakuntanimiä käytettiin läänien niminä ja läänien aluerajat säilyivät lähes samoina. Vuonna 1776 kuningas Kustaa III:n toimeenpanema lääniuudistus lopullisesti erotti läänit alueellisesti maakunnista. Läänien ja maakuntien vaakunoiden kuvat säilyivät muuttumattomina. Vasta 1800-luvulla maakuntahallinto muuttui paikallisuutta korostavaksi ja sitä vahvistavaksi hallintorakenteeksi.

Paikallisuuden korostus on tärkeää nykyisessä maakunta-ajattelussa, jossa halutaan tunnistaa omat maakunnalliset ominaispiirteet, jotka mahdollistavat alueen asukkaille paikallisuuteen tukeutuvan hyvinvoinnin ja taloudellisen kasvun. Maakuntauudistus lisää nykyisten maakuntien itsenäistä päätäntä- ja toimenpanovaltaa, lieneekö tämä katse keskiaikaan. Nykyisen ja tulevan maakunnan ideologinen maakunta-ajattelu pohjautuu selkeästi maamme 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kansallisromanttiseen kauteen.

Kansallisromantiikka

Vuonna 1809 liitettäessä Suomi osaksi Venäjän keisarikuntaa kansallinen herääminen korosti maakuntien maisemallisia ja suomalaisuuden erityispiirteitä. Autonomisesta asemastamme huolimatta mm. hallintoon kohdistuvat venäläistämistoimet ajoivat etsimään ja korostamaan maailmalle ja itsellemme Suomen yhtenäistä ja monimuotoista kulttuuria. Tietoisuutta monimuotoisesta ja yhtenäisestä suomalaisuudesta vahvisti mm. Sakari Topeliuksen Maamme kirja. Maamme kirjan historiallisiin maakuntiin perustuvat maisemalliset sekä maakuntien asukkaiden yhtenäisten luonteenpiirteiden yleistykset (heimokuvakset) olivat keskeisessä asemassa maakunnan ominaispiirteitä määritettäessä. Yliopiston maakuntajakoa noudattava osakuntalaitos on tutustuttanut ja tutustuttaa opiskelijat maakuntajakoon. Aiemmin 1900-luvulla sillä on pyritty vahvasti herättämään osakuntalaisissa maakunta-ajattelua ja kotiseutuhenkeä. Maakuntahengen kasvaessa, mutta erityisesti taloudellisista ja liikenteellisistä syistä alettiin 1920-luvulta lähtien perustaa maahamme maakuntaliittoja.

Seutukaavaliitot

Suomen taloudellinen kasvu ja sen seurannaisvaikutukset aiheuttivat 1960-luvulla paineita maakuntien maankäytölle. Vaateita aluesuunnittelulle aiheuttivat voimakas ja laaja ihmisten maaltamuutto kasvukeskuksiin, kaupunkielämään liittyvien elämänarvojen suosio ja liikennemäärien kasvu. Muutosten seurauksena 1960-luvulta alkaen maakuntiin muodostettiin alueellista suunnittelua varten erillisiä seutukaavaliittoja. Seutukaavaliittojen toiminta-alueiden rajat saattoivat poiketa maakunta-alueen rajoista. Seutukaavaliiton perustamisesta ja seutukaavoitustehtävistä säädettiin vuonna 1959 voimaan tulleessa rakennuslaissa. Tämän lakisääteisen kuntayhtymän tehtävänä oli toimeenpanna aluesuunnittelua. Suomessa aluesuunnittelun katsotaan alkaneen jo vuonna 1942 Alvar Aallon Kokemäenjokilaakson aluesuunnitelmasta. Käsitteen seutuasemakaava esitti I. O. Meurman vuonna 1946 kirjassaan Asemakaavaoppi. Vuonna 1963 Sisäasiainministeriö antoi koko maata koskevan seutukaavan laatimismääräyksen. Seutukaavaliitot valmistivat vuoteen 1993 saakka kuntaa laajempaa aluesuunnittelua sekä lakisääteistä aluekaavoitusta kuntien kaavoitusta ohjaamaan.

Maakunta nyt ja sen muutos

Suomen paikallishallinnon uudistuksessa aiemmat seutukaavaliitot sekä maakuntaliitot yhdistettiin nykyisiksi maakuntien liitoiksi. Samassa yhteydessä seutukaavaliittojen tuottamat seutukaavat muuttuivat maakuntakaavoiksi.

Nykymaakunnat ovat joko historiallisten maakuntien pienempiä osia tai ne ovat syntyneet kahden tai useamman historiallisen maakunnan raja-alueista, koska ennen vuotta 1994 maakunnilla ei ollut selvää hallinnollista merkitystä, eivätkä niiden rajat olleet kaikilta osin täsmällisiä. Maakuntien virallistamisen yhteydessä mm. Etelä-Pohjanmaan maakunnasta erosi Pohjanmaan maakunta, ja suuri osa tuolloin Keski-Pohjanmaan maakunnaksi mielletystä alueesta liittyi Pohjois-Pohjanmaan maakuntaan. Nykyisistä Suomen 19 maakunnasta vain Ahvenanmaan autonomisella maakunnalla on vaaleilla valittu maakuntaneuvosto (Kainuussa mallia kokeiltiin 2004–2012). Muissa maakunnissa kuten Lappi, Pohjois-Pohjanmaa, Kainuu, Pohjois-Savo, Pohjois-Karjala, Keski-Pohjanmaa, Pohjanmaa, Keski-Suomi, Etelä-Karjala, Etelä-Pohjanmaa, Pirkanmaa, Satakunta, Etelä-Savo, Kanta-Häme, Päijät-Häme, Kymenlaakso, Varsinais-Suomi ja Uusimaa maakunnan liiton ylin päättävä elin on jäsenkuntien kunnanvaltuustojen nimittämä maakuntavaltuusto.

Nykyisten maakuntien tärkeimpiä tehtäviä on vastata oman maakuntansa kehittämisestä ja maakuntakaavoituksesta. Maakunta- ja sote-uudistuksessa uudet maakunnat perustetaan nykyisen maakuntajaon pohjalta. Nykyisille 18 maakunnalle siirretään uusia tehtäviä, uudistetaan sosiaali- ja terveyshuollon rakenne, palvelut ja rahoitus. Maakunnille siirtyy tehtäviä Ely-keskuksista, TE-toimistoista, aluehallintovirastoista, maakuntienliitosta ja muista kuntayhtymistä sekä kunnista. Näin julkinen hallinto painotetaan kolmelle itsenäiselle päätöstasolle valtio, maakunta ja kunta.

Maankäyttö- ja rakennuslain muutos on edeltänyt käynnissä olevaa maakuntien aseman muutosta. Merkittävä lakimuutos maakuntien päätösvalmisteluun aiheutuu, kun ympäristöministeriö ei vuodesta 2016 lähtien ole vahvistanut maakuntakaavoja. Jos muutoksella ei aivan edistetä, niin ainakin sillä korostetaan kuntien ja maakunnan liittojen keskinäistä yhteyttä ja tehtävää maankäytön suunnittelussa. Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten maankäytön ohjauksen, nykyisin edistämisen, tehtävä on edeltävien vuosien maakäyttö- ja rakennuslakiin tehtyjen muutosten perusteella painottumassa yleiskaavoitukseen.

Maamme kunnilta kaavoitus- ja rakennustoimen hoito edellyttää mm. maankäytönsuunnittelun ja lainsäädännön asiantuntemusta. Asian käsittely ei saa vaarantua kunnan virkakoneiston virkamiesten vähäisyydestä, kokemattomuudesta, ei myöskään kunnan koosta, sijainnista tai kunnan taloustilanteesta johtuen. Samat vaatimukset tulee täyttyä uudessa itsenäisessä maakuntahallinnossa. Tämän toteutumista odotellessa voivat niin pienet kuin suuret kunnat pyynnöin hyödyntää maankäyttö- ja rakennusasioissa valtion ohjausta ja neuvontaa.

(Piirroskuvat Haraldin omaa tuotantoa.)

 

Harald Zschauer
Ylitarkastaja
Etelä-Pohjanmaan ELY-keskus